Huomasin juuri lukiessani edellistä postaustani että en ole vieläkään tehnyt sitä Kelan selvitystä

En ole keksinyt mitä siihen pitäisi laittaa kun en ole keksinyt mitä siltä haluan.... En siis tee sitä vielä, teen sen huomenna!

Kissa synnytti kuusi kaunista pentua ongelmitta, mutta yksi pennuista piti nukuttaa pois sillä sillä oli kitalakihalkio eikä se voinut siis syödä Muut pennut  ovat OK.

Meille piti jäädä yksi kollipentu mutta koska pois nukkunut pentu oli meille sopivaa väriä niin otamme pennun toisen nartun pentueesta, ne pennut ovat vajaan viikon vanhempia kuin omamme. Pentujen emoa pitää taas kerran pitää erossa pallittomasta kollistamme sillä emonvaistot eivät suvaitse sitäkään samoissa tiloissa. Tuo on kyllä hankalin narttu jota olen pennuttanut ikinä! Ja kokemusta minulle emoista on jo ehtinyt kertyä kotikissojen, Maine Coonien ja muitten Ocicattien kanssa. Onneksi tilanteen pitäisi muuttua sitten kun neidin pentuevelvoitteet on täytetty ja voimme leikkauttaa sen.

Gerbiiliterra odottaa tuossa vieressä siistimistä ja uutta asukasta sillä yksin jäänyt poika totutetaan tuohon laumaan, pitää tehdä se nyt sillä totutuksessa menee muutama päivä ja tahdon tehdä sen ennen juhannuksen mökkireissua.

Tyttö on asunut luonamme nyt kaksi viikkoa eikä ole saanut maata kaatavaa raivaria kertaakaan , hyvä niin, ehkä tilanne alkaa tasoittumaan vihdoinkin. Eilenkin tyhjensi tiskikoneen heti yhdellä pyynnöllä

Oma oloni on taas kerran hyvä, onhan kesä ja valoa vaikka lämpöä ei juuri olekaan ollut, valon määrä se kuitenkin on minulle ratkaiseva Pikkasen pelottaa elokuun viimeinen sillä se on päivämäärä uusille päätöksille ja ratkaisuraja sille pääsenkö kuntoutukseen vai jäänkö vielä kotiin. Täysin työkykyistä minusta ei enää saa, ainakaan jos noita lamaannus jaksoja talvisin ei saada kuriin, tai siihen on ikäni huomioiden liian pitkä matka, mutta kotiinkaan en tahdo jäädä.

Kurjaa kun koko elämä on mennyt ns. hukkaan kun tätä AD/HD ominaisuutta ei edes etsitty lapsena, silloin tosin elinoloni  väkivaltaisen alkoholisti perheen vanhimpana lapsena aiheuttivat käytökseeni niin paljon vinoutumia että niistä eroon pääseminen on vaatinut vuosikymmenten työn ja ne piirteet olisivat saattaneet vääristää diaknoosia rajustikin. Parikymppisenä olisi jo onnistunut mutta mitä vielä, ei kukaan vihjaissutkaan siihen suuntaan lääkärissä tai muutenkaan.

Ärsyttää olla ainainen väliinputoaja, en yhtään ihmettele että useat ikäiseni addit ovat alkoholisoituneet ja päätyneet rikoksen poluille koska elämä on niin paskaa ja liian täynnään vastoinkäymisiä     Jos minulla ei olisi tätä yltiö positiivista elämänasennetta, olisin itsekin taatusti suljetulla ollut jo aikaa

Näillä eväillä mennään.