Tyttöni on nyt 16 ja pistänyt koulun ihan läskiksi, ei käy siellä edes syömässä enää. Koulua ei liiemmälti kiinnosta vaikka Wilmaan kertyy merkintöjä poissaoloista joka viikko maksimimäärät. Eilen oli ollut koulussa neuvottelu johon oli kutsuttu isä muttei minua Jälleen kerran minut sivuutettiin vaikka meillä on yhteishuolto!

Tytölle tehtiin mukautettu opiskelusuunnitelma mutta en usko että se auttaa kun tytöllä on niin pajon tietoa hukassa käymättömistä oppitunneista johtuen niin kuinka se voi opiskella edes pienempää oppimäärää! Tyttö häiriintyy isossa ryhmässä liian helposti ja tarvitsisi pienryhmään pääsyä mutta siitä ei tainnut olla mitään puhetta. Tytön diagnoosissakin se pienryhmä on suositeltuna. Sitä DG:tä ei olla taidettu koulussa näyttääkään vaikka olen vannottanut tyttöä käymään sen kanssa reksin puheilla jotta saisi apuja.

Tytön asenne on "Ei kiinnosta!" eli mitä sille voi, varsinkin mitä minä voin puhelimen ja netin avuilla asialle tahdä? Surullista on että tyttö on kuin kopio itsestäni tuossa iässä ja olen erinomainen esimerkki siitä miten elämä menee päin prinkkalaa jos asioihin ei puututa eikä lapsi saa tarvitsemaansa hoitoa ajoissa.

Surettaa ja ahdistaa

Tyttö on nyt kiukunnut minulle viikon verran siitä etten anna hänelle rahaa hiusväriin, en anna koska hän ei käy kouluaan. Tajusin äskettäin etten vaadi mitään vastineeksi rahasta jota hän pyytää aina nähdessämme ja yleensä myös soittaessaan. En usko että pystyn addimaisuuttani pitämään linjaani kovinkaan kauaa mutta jos edes sen ajan saisin hänet ajattelemaan hiukan pidemmälle kuin tähän hetkeen.  Elämässä kaikki asiat liittyvät toisiinsa, jotta saa yhtä pitää itse tehdä jotain vastineeksi, pelkkä olomassaolo ei oikeuta etuihin, valitettavasti, ja sen seikan yritän tytölleni nyt opettaa.

Oma mielialani seilaa, eilen oli kumma hetki kun huomasin ettei ahdista yhtään, luulin sen olevan auringon syytä, mutta nyt ahdistaa eilisenkin edestä vaikka aurinko paistaa. Heitän kuuseen nämä lääkkeet kun eivät näemmä auta edes masennukseeni vaan sensijaan kovettaa vatsan, kuivattaa kropan ja tekee unesta niin kevyttä että herään pari-kolme kertaa yössä ja on hankala nukahtaa uudestaan. Minulla on jatkuvasti mustat silmänaluset ja iho roikkuu, en näytä mitenkään viehättävältä väsyneenä.  On vaikea kirjoittaa kyyneleet silmissä Toisaalta nämä ovat jo ties kuinka monet lääkkeet, en uskalla lopettaakaan vaan pitäisi suurentaa annostusta ajatuksella että jospa ne sivarit menisivät pois silloin kun vaste on riittävä. Tahdon toimivan lääkityksen, silloin elämä on niin paljon helpompaa! Tämä on yhtä helvettiä kun kroppa taistelee vastaan kaikkia muita lääkkeitä paitsi Stratteraa johon ei ole varaa! Eikä tämä pikku pää pysy elämässä mukana vaan aina valon vähetessä vaipuu suruun ja ahdistukseen, olisi edes rahaa käydä valossa ja lämmössä talvisin niin jaksaisi hiukan paremmin loppu pimeän.

Toimintaterapeutti soitti juuri nyt, sovin treffit 5.12 ja menemme tutustumaan Mellarin toimintaan. Jospa siitä saisin muuta ajateltavaa päivisin kuin omassa surkeudessani likoamisen.