Kesken tämänpäiväisen ADHD kurssituksen päähäni välähti että olen elänyt koko nuoruuselämäni kuin haavemaailmassa

                   Jossa pomppii pieniä söpöjä poneja

(joita en jostain syystä nyt pysty tänne tuomaan)

Mieltäni eivät ole jääneet vaivaamaan työstä saadut potkut, moitteet huonosta työnteosta tai kouluttajan kiukku tekemisistäni, ei lasteni asuminen isällään tai köyhyys, irtosuhteet tai lapsuusaikainen perhehelvetti. Pahat sanat tai teot eivät pystyneet murtamaan kuortani vaan ilmeeni oli aina iloinen ja naurava.

Kaikki valui pois päästäni kuin vesi hanhen selästä ja elämä oli aina vain ihanaa ja mielenkiintoista.

Surut ja takaiskut surin parissa tunnissa ja sen jälkeen kaikki oli taas hyvin ja aurinko paistoi, uusi työpaikka tuosta vain tai uusi koulutuspaikka tai uusi mies kehiin kuin vasemmalla kädellä ottaen oikean pidellessä tuoksuvaa ruusua nenäni alla jotten haistaisi elämän rumuutta. Näin elin elämääni siihen asti kunnes rakas aviomieheni antoi minulle mahdollisuuden surra ja eheytyä ja sain diagnoosin ja lääkkeet pään selvittämiseen

Vasta nyt, kun etäisyyttä on tarpeeksi olen nähnyt millaisessa sumussa ja päänsisäisessä fantasiamaailmassa elin koko nuoruuteni ja voin vain ihmetellä ettei hoitohenkilökunta tai läheiset ihmiset huomanneet koskaan mitään